Satunnaiskulku on sumean logiikan määrittämässä toden ja epätoden välisessä maastossa kulkevan moodilaisen romanttinen matkakertomus kohti Iberian niemimaata. Mukana ei ole rahaa eikä päämäärää, mutta sitäkin enemmän epävarmuutta. Ensimmäinen osa kertoo suunnitelmasta, tai pikemminkin siitä, ettei sitä ole.

Couchsurfing on amerikkalainen popularity contest, jossa kilpaillaan sopivan paljastavilla teennäisillä matkakuvilla ja naiiveilla mietelauseiksi kiteytetyillä esipaistetuilla elämänfilosofioilla referensseistä.

“Tykkääköhän ne nyt musta kun laitan tälläsen kuvan mis keimailen bikineissä rannalla persoonallisesti retrofiltterin takana ja sit laitan viel et matkailu on mun intohimo ja et rakastan kokeilla kaikkee uutta.”

Some people feel the rain, others just get wet. Some people live, others solely exist. Follow your dreams. Yolo. Brand yourself and sell your brand.

Joo, en saanut majotusta, koska paljastan itseni vain kirjoittamalla. Jos media on ihmisten aistien jatke, on kirjoittaminen yksinäisten, moralististen ja estyneiden ihmisten tapa huutaa “Lukekaa mua, tässä mä olen. No ehkä vähän on photoshopattu joo”.

Redusoida maailma visuaalisesti rationaalisiin tasoihin, kuulla, koskea, maistaa, tuntea, kokea se ainostaan välillisesti, kielioppia noudattavina lineaarisina jonoina; lukea siitä kirjaston tehdasmaisen penkkirivin protestanttisessa hiljaisuudessa välillä itsekseen ylimielisesti hymähdellen “Joo, just tällänen se on.”

Kohdekaupunki: Lissabon (kuva: Wikimedia Commons).

Tai no, siis haluan matkustaa yksin, harhailla päihtyneenä Lissabonin melankolisilla kaduilla, tarkkailla kaupunkia vastuuttomasti, olla osa sitä osallistumatta mihinkään ja kadota lopulta jälkiä jättämättä.

Istua silmät punaisena spliffi huulessa satama-alueella tuijottaen meren pimeyttä kroppa kiihottavien energiavirtojen ravistelemana, iskeä random naisen, nukkua sen kämpillä tai todennäköisemmin runkata yksin teltassa moottoritien viereisessä metsikössä.